perjantai 29. marraskuuta 2013

Heroiinipäiväkirja - Nikki Sixx

Mötley Crüen basisti Nikki Sixxin päiväkirjamerkintöjä Girls, girls, girls -kiertueelta koottuna kirjaksi. Seksi, huumeet ja rock'n'roll eivät ole koskaan kuulostaneet näin rujolta.

Heroiini, hepo, polle, diasetyylimorfiini. Sitä Nikki Sixx piikittää itseensä joulusta 1986 jouluun 1987. Huumeiden käyttöä ei kuvailla sinällään hienona asiana, lähinnä lukijalle tulee surullinen olo koukussa olevan muusikon puolesta. Sixx vaikuttaa paikoitellen melkoiselta virtsapäältä, toisinaan taas säälittävältä, hallusinoivalta ja itsemurhaa hautovalta hahmolta.

Kansien välissä on myös Nikki Sixxin lähipiirin kommentteja entisistä tyttöystävistä bändinjäseniin. Nämä lyhyet tekstinpätkät eivät yleisesti ottaen mitenkään imartele antisankariamme... Kirjan graafinen asu on melko kaamea ja lähinnä nolo. Mustia ja kirkkaanpunaisia läiskiä, neuloja, sekavia piirustuksia. Toimii neljätoistavuotiaalle gootille.

Aihe on rankka mutta mielenkiintoinen, joten kirjan luki kerran läpi ilman suurempia tuskia.. Lisäksi pidän yhtyeen musiikista jonkin verran, mutta se ei nosta tämän teoksen arvostusta silmissäni lainkaan. Jos Mötley Crüe kiinnostaa sinua ilmiönä, osta jokin muu kirja. Jos taas haluat lukea huumevalistusta ja päästä sisälle Nikki Sixxin sielunelämään, tämä on oiva valinta. Nyt ei tee mieli heroiinia...



"Silver spoon and needle
Witchy tombstone smile
I'm no puppet
I engrave my veins with style"
-Mötley Crüe
3/5 Kohtalainen

perjantai 22. marraskuuta 2013

Rommipäiväkirja - Hunter S. Thompson

Laitetaanpa näin perjantain kunniaksi ilmoille apatialla höystetty viinankatkuinen arvostelu. Vertauskuvallisesti, tarkoitan. Vuorossa on gonzojournalisti Hunter S. Thompsonin 22-vuotiaana kirjoittama romaani.

Journalisti Paul Kemp (Hunter S. Thompson) muuttaa Puerto Ricon San Juaniin tekemään reportterin hommia. Työpaikka ei ole maailman huippua, kollegat ovat sekopäitä ja elämä on muutenkin hieman likaista ja nuhjuista. Rommia kuluu Karibian yössä ja Puerto Rico näyttää rujotkin puolensa. Juonellisesti kyseessä ei ole mikään mestariteos, mutta Thompson onnistuu vangitsemaan hieman yli kahteensataan sivuun paljon tunteita ja toimintaa. Kyllä tätä hyvän rommilasillisen kanssa lukee ihan mielellään.

Kirjasta on tehty elokuva, jossa pääosaa esittää Hunter S. Thompsonin vanha kaveri Johnny Depp. Mies esitti Thompsonia jo elokuvassa Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa. En tiedä missä vika, mutta tämän kirjan filmatisointi on tylsä, tympeä ja pliisu. Olin alunperin antamassa Rommipäiväkirjalle arvosanaa 3/5, mutta lisään siihen yhden kompensaatiopisteen surkean elokuvaversion vuoksi. Koska voin tehdä niin.


Jätetäänpä kirjat ja elokuvat sikseen ja aletaan puhumaan rommista. Lyhyesti sanottuna rommi on sokeriruokoviinaa, jonka ruskea väri tulee juurikin ruokosokerista. Halvoissa rommeissa väri on lisätty, ei kypsytyksen tuote. Hyvän rommin sotkeminen colajuomaan on raamatullista termiä käyttääkseni iljetys. Suositeltavia merkkejä ovat mielestäni mm. Mount Gay Extra Old sekä Brugal 1888. Jos rommi kiinnostaa sinua, tässä linkki hieman erilaiseen rommipäiväkirjaan.

"Siihen aikaan ei ollut juomaseurasta pulaa. Kukaan ei jaksanut kovin pitkään, mutta uusia tuli tilalle. Minä kutsun heitä vaeltaviksi journalisteiksi, koska mikään muu termi ei kuvaisi heitä yhtä osuvasti."
4/5 Hyvä

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Minä, Lucifer - Glen Duncan

Mistäköhän tämä kirja kertoo? Aivan, kyseessä on minä-muodossa kirjoitettu kirja Vanhasta Vihtahoususta.

Idea on kieltämättä herkullinen. Sielunvihollinen saa viimeisen tilaisuuden pelastukseen, jos hän kykenee elämään ilman suurempia pahuuksia maan päällä ihmisen ruumiissa. Onnettomaksi ihmisparaksi päätyy surkea ja epämiellyttävän näköinen kirjailija Declan Gunn (ks. otsikosta kirjailijan nimi). Arvatkaa vaan, haluaako Valontuoja onnistua tässä? Aivan.

Lukija tuskin yllättyy, kun luvassa on huumeita, viinaa ja irstailuja. Gunnin ruumis joutuu koville Pahuuden Ruhtinaan ottaessa lomastaan kaiken irti. Aamutähti päähenkilönä on hauska ajatus, mutta tässä kirjassa myös valitettavan kliseisen.

Kirjan parasta antia ovatkin Perkeleen näkökulma maailmanhistoriaan Raamatullisine viittauksineen. Läpi käydään mm. Luciferin lankeaminen taivaasta, Aatamin ja Eevan karkotus paratiisista sekä Jeesuksen kiusaaminen erämaassa. Populaarikulttuurikin saa oman osansa. Välillä Paholaista käy lähestulkoon sääliksi, niin vakuuttavasti hän avaa mielestään epäreilua kohteluaan lukijalle. Rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että hahmona Saatana on aidosti kiinnostava. Jos Jumala on kaikkivoipa, eihän Pimeyden Prinssi voi pahuudelleen mitään. Aiheesta löytyy hyllymetreittäin pohdintaa, jos asiaan haluaa paneutua.

Eräs ystäväni joutui jättämään kirjan kesken kirjoitustyylin ja päähenkilön narsismin vuoksi. No, onhan kyseessä sentään itse Tämän Maailman Ruhtinas, Kaikkien Kansojen Eksyttäjä. Jos aihe kiinnostaa, tämä on ihan luettava ja paikoin oivaltavakin kirja.



[Lisää joku hassu kirosanan sisältävä vitsi tähän.]
3/5 Kohtalainen

torstai 14. marraskuuta 2013

Dyyni (The Great Dune Trilogy) - Frank Herbert

Ai muka great? En nyt sanoisi ihan niinkään, sillä nimi The Awesome Dune Trilogy kuvaisi teosta paremmin. Suuren scifikirjailija Frank Herbertin kolme ensimmäistä ja sivumennen sanoen parasta Dyyni-kirjaa samoissa kansissa ja alkuperäiskielellä. Tämä tiiliskiven kokoinen trilogia on pakko-ostos jokaiselle science fictionin ystävälle. Teos sisältää kirjat Dune, Dune Messiah sekä Children of Dune.

Dyynin tarina ei valitettavasti ole kaikille tuttu, joten avataanpa sitä hieman. Tarinan keskiössä ovat aavikkoplaneetta Arrakis (toiselta nimeltään Dyyni eli Dune) sekä  paroni Leton johtama Atreidesin suku jolle planeetan hallinta on uskottu keisarin toimesta. Vanhat kaunat elävät kuitenkin yhä, joten Dyynin hallitsijoiden on syytä olla varuillaan... Vihamielinen ja kaukainen pölypallo Arrakis ei olisi muuten millään lailla tärkeä tai kiinnostava, mutta siellä ja vain siellä esiintyy Rohtoa (Spice). Rohto on elämää pidentävä aine, jolla on lisäksi muita varsin mielenkiintoisia vaikutuksia.

Lisäksi planeetalla elää jättimäisiä hiekkamatoja, joita aavikkokansa fremenit sekä palvovat, pelkäävät että käyttävät kulkuvälineinä. Fremenit ovat zensunni-muslimeista polveutuvia beduiinien kaltaisia sotureita, joilla on omat suunnitelmansa Dyynin tulevaisuuden suhteen. "God created Arrakis to train the faithful."

Jos The Great Dune Trilogy vaikuttaa tähänastisen kuvaukseni perusteella taas yhdeltä typerältä tai nololta scifi-kirjalta muiden joukossa, siihen ei ole mitään syytä. Dyyni-sarja on ennen kaikkea upea kasvutarina sekä kuvaus selviytymisestä, elämää suuremmista suunnitelmista, uskollisuudesta, vallasta ja vastuusta. Se on sekoitus scifiä, upeita henkilöhahmoja, vahvaa ja älykästä dialogia, romantiikkaa, mystiikkaa, filosofiaa, politiikkaa, ympäristötiedettä, uskontoa ja parapsykologiaa. Sekä niitä valtavia hiekkamatoja.

David Lynch ohjasi Dyynin ensimmäisestä osasta aivan kaamean elokuvan, mutta kirjoista on tehty myös kaksi ihan kelvollista minisarjaa. Mikään filmatisointi ei kuitenkaan tee tälle trilogialle oikeutta.


 "He who controls the Spice, controls the universe."
5/5 Loistava!

maanantai 11. marraskuuta 2013

Emmanuelle - Emmanuelle Arsan

Kukkahattutädeille varoitus: Kirjan kannessa istuu nainen rinnat paljaana. Kamalaa. Järkyttävää. Maailma on pilalla. Mikään ei voi olla niin vaarallista ja tuomittavaa kuin vähäpukeinen naisvartalo.

Emmanuelle on eroottisen kirjallisuuden klassikko (Fifty Shades of Shit ei ole), jonka pohjalta on tehty useita elokuvia. Niissäkin näkyy tissejä.

Kirjan on tarkoitus olla kertomus omakohtaisista kokemuksista. En tiedä enkä välitä pitääkö tämä paikkansa. Kirjan päähenkilö Emmanuelle matkustaa Bangkokiin miehensä luo ja sukellus seksuaalisuuden maailmaan voi alkaa. Matka on hädintuskin alkumetreillä, mutta tositoimiin päästään jo lentomatkan aikana. Samanlainen tahti jatkuu läpi koko kirjan, eikä Emmanuelle epäröi ottaa kumppanikseen naista tai miestä. Tai molempia kerralla. Tai useampaa miesta samanaikaisesti.

Ollaanpa nyt hiukan rehellisiä. Vaikka seksikohtaukset ovat toisinaan helliä ja aistikkaita, toisinaan rajuja sekä härskejä, ne ovat kuitenkin pääasiassa hyvin kirjoitettuja. Muuten kirja on tappavan tylsä ja mielenkiinnoton. Dialogi on huonointa pitkään aikaan. Plussaa kansikuvasta.



Erotiikkaa kaukoidässä.
2/5 Välttävä

lauantai 9. marraskuuta 2013

Miehen oma kirja


MIES!

Tiedätkö miten pihvi paistetaan? Osaatko tehdä pakkolaskun lentokoneella? Onko oikeaoppinen tapa polttaa sikaria hallussa? Sujuuko drinkin tarjoaminen naiselle? Hallitsetko pukukoodin? Pystyisitkö torjumaan hain hyökkäyksen?

Jos vastasit johonkin yllämainituista kieltävästi, niin ei hätää! Apuun tulee Miehen oma kirja. Yli kolme ja puolisataa sivua tiukkaa faktaa kaikesta siitä, mitä miehen tulee tietää ja osata. Yksitoista miehen elämän osa-aluetta yksissä kansissa.

Kirja on hyvin kirjoitettu, kuivan humoristinen ja sopivan asiapitoinen. Paikoitellen hypätään syvällisempäänkin pohdintaan, kuten kohdassa "Kuinka tarjota naiselle drinkki". Kirjan moninaiset ohjeet toki soveltuvat myös niille, jotka eivät istu valkoisen heteromiehen muottiin.

Jokaisen miehen tulisi omistaa tämä kirja.


"A man's gotta do what man's gotta do"
Tietokirja, ei arvosanaa.

Taivaanrannan kulkijat - Magnus Mills

Tämä kirja tarttui mukaan jostakin alelaarista, todennäköisesti kansikuvan värimaailman vuoksi. (Todella moni kirja jää kaupassa tai kirjastossa hyllyyn kansiensa vuoksi. I judge the book by it's cover).

Esteettiset seikat sikseen. Taivaanrannan maalarit on kirja yksinäisyydestä, laumasieluisuudesta ja auktoriteeteista. Se on oivaltava mutta valitettavan kevyt teos, joka nauraa ihmisen loputtomalle typeryydelle.

Päähenkilö, erakoitunut mies nimeltä Michael, asuu peltitalossa keskellä ei mitään. Lähimmät naapuritkin ovat matkan päässä. Arjen täyttää tuulen humina peltiä vasten ja elämä on leppoisaa, kunnes paikalle ilmestyy nainen, joka päättää muuttaa Michaelin luokse asumaan. Lisäksi erämaan rauhaa häiritsemään ilmaantuu messiaaninen Hawkins, laittaen alulle järjettömän projektin, jota ihmiset alkavat toteuttamaan. Michael onnistuu sotkemaan itsensä Hawkinsin kuvioihin, josta saadaan aikaan väkisin johdettua draamaa.

Mills maalaa ihmisestä kuvan typeränä, auktoriteettihakuisena ja hätääntyneenä olentona, onnistumatta herättämään suurempia tunteita. Tämä on harmillista, sillä mielestäni tässä olisi ollut potentiaalia. Taivaanrannan kulkijat ei ole varsinaisesti surkea kirja, mutta katsoisin mieluummin ruohon kasvua kuin lukisin tämän uudestaan.



Ohueksi jäänyt ja tylsä satiiri.
2/5 Välttävä

perjantai 8. marraskuuta 2013

Miksi mies ei lue?

Tässäpä kysymys, jota olen miettinyt pitkään ja joka osaltaan sai minut aloittamaan tämän blogin.
Perjantain kunniaksi listaan muutamia asioita, jotka mielestäni vaikuttavat suuresti siihen, poimiiko mies kirjan käteensä vai ei. Pyydän jo etukäteen anteeksi joitakin karkeita yleistyksiäni.



1. Kotikasvatus.

Kaikki alkaa kotoa. Jos vanhemmat eivät lue, lapsikin tunkee nenänsä kirjaan epätodennäköisemmin kuin lukutoukkaperheen kakara. Olen aivan varma, että en lukisi lähestulkoon ollenkaan ellei etupäässä äitini olisi siihen kannustanut ja luonut sille loistavat puitteet. Sitä paitsi kasvoin maalla. Siellä on tappavan tylsää, joten jotain täytyy pikkupojankin keksiä.


2. Muut virikkeet.

Tylsyydestä pääsimmekin näppärästi seuraavaan ongelmaan. Miksi ottaa käteensä kirja, kun samalla vaivalla voi ottaa käteen kaukosäätimen tai pleikkarin ohjaimen? Jos kotisohvalta jaksaa nousta, niin netti kulkee näppärästi mukana älypuhelimessa. Se painaakin vähemmän kuin kirja.

Kun tähän yhtälöön lisätään miesten naisia suurempi kiinnostus teknologiaan, muodostuu tulokseksi entistä harvempi joukko lukevia miehiä.


3. Koulu.

Koulutusjärjestelmää on aina hyvä syyttää. Väitän että stereotypia tytöistä lukijoina ja pojista tekijöinä pätee edelleen. (Itse olen tietysti molempia, niiden lisäksi hauska ja komeakin). Tämä johtaa siihen, ettei poikia kannusteta lukemaan, koska...noh, he ovat poikia. Pelatkoot pesäpalloa ja rassatkoon mopoja, jolloin älykkäät hommat jäävät tytöille tulevaisuudessakin. Katsokaa vaikka korkeakouluopiskelijoiden sukupuolijakaumaa.

Lisäksi koulussa luetetaan surkeita kirjoja. Sieppari ruispellossa? Seitsemän veljestä? Olkoot klassikoita tai ei, kuka idiootti haluaa oikeasti lukea mitään noin kaameaa. Jos teinipoika saisi itse valita kirjansa, asiasta saattaisi tullakin jotain. Tiedostan toki, että jossain onnellisessa koulussa näin saattaa tapahtuakin.


4. Asenteet.

Tämä liittyy oikeastaan jo edellä mainittuihin. Jos pojalle (josta tietojeni mukaan kasvaa suurella todennäköisyydellä mies) sanotaan kotona tai koulussa että "lukeminen on homojen hommaa" tai "kirjat ovat tylsiä, v***n hikari", niin jättäähän se väkisinkin jälkensä. Kun samanlaista asennevammaisuutta saa kuulla luiskaotsaiselta ystäväpiiriltä tai suun kautta hengittäviltä orankimaisilta duunikavereilta, ei miehen tee takuulla mieli ottaa kirjaa käteensä. Lähipiiri ei siihen puuttuvan peukalo-etusormi -otteen vuoksi kunnolla kykenisikään. Tekniikan maailma, Tuulilasi ja Aku Ankka kelpaavat luettavaksi, kaikki muu on turhaa hienostelua.


Sille että miehet eivät lue löytyy lukemattomia (heh heh) perusteita, joista Sir Badgerin vertauskuvallinen ilmatorjuntapatteri ampuu nyt muutaman alas.

"Ei minulla ole siihen aikaa"
Ei pidä paikkaansa. Jätä telkkari vähemmälle. Lue joukkoliikenteen kyydissä. Lue sängyssä ennen nukahtamista.

"Kirjat ovat kalliita"
Niin ovat. Siksi kirjastot on keksitty.

"Lukeminen on tylsää"
 Joko sinulla on asennevamma tai olet lukenut tylsän kirjan.

"En osaa lukea" tai "Olen liian tyhmä lukemaan"
Niin varmaan... Ihmiset ovat toki erilaisia, joten joku saattaa olla hitaampi lukija. Tosin lukemisessa voi kehittyä.

"Lukeminen on turhaa"
Pitäisi varmaan nousta takaisin puihin heittelemään toisiamme ulosteella. Lukeminen kartuttaa sanavarastoa, lisää tietoa maailmasta, saa ajatukset pois stressaavista asioista ja saa ajan kulumaan kuin siivillä. Kirjan käteen ottamalla pääsee toiseen maailmaan: Amazonasin sademetsiin, Silkkitien basaareihin, hyistä merta halkovalle valaanpyyntialukselle ja tähtien taa.


Jos tämä ei jostakin syystä vakuuttanut, lisään kirjoitukseni loppuun vielä yhden huomionarvoisen seikan: Kirjoilla saa naisia.



torstai 7. marraskuuta 2013

Sillanrakentajat - Jan Guillou

Jos muistan oikein, ostin tämän kirjan uravalintaani sivuavan nimen vuoksi. Kirjailija Jan Guillou tunnetaan kenties parhaiten temppeliritari Arnista kertovista kirjoistaan.

Sillanrakentajat aloittaa Suuri vuosisata -sarjan, joka kertoo kolmesta orvosta norjalaisveljeksistä 1900-luvun alkupuolen melskeissä. Veljekset saavat insinöörikoulutuksen (tuohon aikaan sillä oli vielä jotain merkitystäkin) Dresdenissä ja lähtevät kukin omille teilleen. Sverre häipyy Englantiin, Oscar Afrikan pimeyteen ja Lauritz palaa kylmään ja karuun kotimaahansa turskan, vuorien, lumen ja villapaitojen keskelle. Luonto on julma, mutta ei vedä vertoja ihmiselle.

Kirja keskittyy Norjan ja Afrikan tapahtumiin, joista Oscarin radanrakennusprojekti Saksan hallinnoimassa Kongossa on mielestäni ehdottomasti mielenkiintoisempi. Lisäksi on varsin piristävää lukea historiallista romaania, jossa saksalaiset ovat kerrankin niitä mukavia tapauksia.

Vaikkei historia itsessään kiinnostaisi, Sillanrakentajia lukiessa voi jopa vahingossa oppia jotakin. Ennen kaikkea kyseessä on mainio tarina rakkaudesta, sodasta ja rakentamisesta.



Nimensä mukainen.
4/5 Hyvä

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Papillon - Henri Charrière

Aloitetaanpa yhdellä lempikirjoistani. Ranskassa syntyneen Henri Charrièren ensimmäinen kirja kertoo hänen vankilavuosistaan ja pakomatkoistaan Etelä-Amerikassa. Charrière väitti kivenkovaan kaiken kertomansa olevan totta. Uskoo ken tahtoo. Hyvä tarina on joka tapauksessa aina hyvä tarina, vaikka sitä olisi hiukan väritettykin.

Totta on kuitenkin se, että monsieur Henri eli Papillon (suom. Perhonen) vietti vuositolkulla aikaa Ranskan Guyanassa tiilenpäitä lukien. Kirja alkaa kuvauksella oikeudenkäynnistä, jossa Papillon tuomitaan elinkautiseen vankeusrangaistukseen, jonka seurauksena hänet lähetetään Atlantin tuolle puolen. Papillon kritisoi ranskalaista oikeusjärjestelmää läpi kirjan ja antaa ymmärtää, että hänet on tuomittu murhasta jota hän ei tehnyt.

Murhaaja tai ei, ranskalainen pikkunilkkimme - anteeksi, sankarimme - ei tyydy odottelemaan hidasta kuolemaa kaltereiden takana, vaan yrittää ahkerasti paeta. Kirja on jaettu kolmeentoista lukuun, jotka perustuvat niihin kolmeentoista vihkoon, jotka Charrière kirjoitti pakomatkoistaan saatuaan kipinän kirjoittamiseen. Lopputuloksena on oikeutetusti klassikon asemaan noussut seikkailu, joka näyttää keskisormea Ranskan oikeuslaitokselle ja tempaa lukijan mukaansa.

Henkilökohtaisesti kiinnyin kirjan hahmoon ja jännitin aidosti tapahtumien kulkua.Pieni mies käy vastaan suurta ja julmaa niin sanotun sivistysvaltion vankilakoneistoa sekä Etelä-Amerikan säälimätäntä luontoa. Oikeus voittakoon! Hetkinen, olipa huono kielikuva...

Kielestä puheenollen, kirjan kieli on maanläheistä ja elävää puhekieltä, sisältäen runsaasti niin sanottua alan sanastoa. Tiedättekö mikä on köntti? Ei hätää, kirjan luettuanne tiedätte



Vanki karkaa. Vanki karkaa uudestaan.
 4/5 Hyvä